Mitä seuraavaksi?

Insinöörin isänmurha

Valmistuin pari vuotta sitten diplomi-insinööriksi Aalto-yliopistosta. Opiskeluaika oli henkilökohtaisesti hirveän antoisa elämänvaihe, josta olen kiitollinen. Vaikken ehkä ollut itse opinnoista aina kovin innoissani, niin kasvoin yliopistolla nuoresta, epävarmasta klopista aikuiseksi ihmiseksi ja tapasin valtavan paljon hienoja ihmisiä, joiden toivon kulkevan mukana elämässäni loppuun saakka. Olen myös nykyisin aika hyvä oppimaan, ja uusien tietojen ja taitojen omaksuminen on suhteellisen vaivatonta.

Sain tietysti yliopistoajalta valtavan paljon, ja en mene tässä nyt kokemuksiin sen syvemmälle. Sen sijaan ajattelin avata erästä DI-identiteettini kipupistettä – kaiherrusta, jonka vuoksi syyllistyn nyt insinöörin isänmurhaan.

Mikä mättää?

Viimeisenä opiskelusyksynäni havahduin erään kurssin viimeisen luennon päätteeksi. Parin kuukauden mittaisella kurssilla oli ollut luentoja kahdesti viikossa, ja nyt viimeisen luennon viimeisellä luentokalvolla mainittiin ensimmäisen kerran eettiset pohdinnat, joita olisi opittuja taitoja soveltaessa syytä harrastaa. Insinöörin etiikka mainittiin maisterivaiheen kurssissa aivan mitättömän irrallisena sivuhuomiona – todellakin viimeisen luennon viimeisellä kalvolla.

Aloin muistella: oliko etiikan merkitys muilla käymilläni kursseilla ollut framilla? Hetken pohdittuani en kerta kaikkiaan muistanut yhtäkään kurssia, jolla tekniikan ja liiketoiminnan yhteiskunnalliset vaikutukset eettisine pohdintoineen olisivat olleet keskeinen osa kurssin opetusta. Saattoihan asia jossain tulla mainituksi, mutta ei se ainakaan mitenkään läpileikkaava teema ollut ollut.

Tämä muistoni on vain yksi esimerkki siitä, miten tekniikan alan koulutus on Suomessa monin tavoin totaalisen irtikytkeytynyt tekniikkaa ympäröivästä maailmasta. Filosofia ja historia eivät kuulu diplomi-insinöörin oppimäärään, sillä on tärkeää ehtiä muutaman vuoden tutkinnon aikana riittävän syvällisesti omaksua tarpeelliset tekniset taidot. Matemaattis-teknisiä valmiuksia muun edelle priorisoimalla koulutetaan kuitenkin historiaa ja yhteiskuntaa ymmärtämättömiä insinöörejä.

”Mutta näinhän on ollut, ja näin on aina oleva”, saattaa joku sanoa. ”Miksi tämä on yhtäkkiä ongelma?”

Olemme ajautuneet viimeisten parinsadan vuoden aikana nykyisen sivilisaatiomme kannalta ennennäkemättömään ekologiseen kriisiin: maailmanlaajuisen katastrofin reunalle. Ilmastonmuutos on vain nykyisen ekologisen ongelmavyyhtimme näkyvin häntä. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen etenemisen kanssa teollinen sivilisaatiomme on ajanut lukemattomia eliölajeja sukupuuttoon, ja esimerkiksi kaikkea elämää ylläpitävät merten ekosysteemit ovat monin paikoin romahduksen partaalla. ”Tehomaatalouden” myötä olemme menettäneet eroosiolle globaalisti noin puolet hedelmällisestä viljelymaaperästä. Luonnontilaista, monimuotoista metsää on Suomessa jäljellä noin 1–2 % metsäpinta-alasta. Globaali elämän verkko on murentunut kriittisesti, ja siitä tulemme tulevina vuosina kärsimään me kaikki. Nykyinen elämäntapamme vaikuttaa olevan perustavanlaatuisesti ristiriidassa ekologisten tosiasioiden ja reunaehtojen kanssa.

Insinöörit ja insinöörinmieliset ovat läpi aikojen ratkaisseet erilaisia ihmiskunnan kohtaamia ongelmia. Kansantaloudet ympäri maailman ovat innovaatiotoiminnan seurauksena kasvaneet voimakkaasti, kasvanut väestö on saatu ruokittua tehokkaampien viljelymenetelmien avulla, ja pohjoisimpienkin maapallon kolkkien kodit on saatu keskellä lohduttomintakin talvea lämpimiksi.

Kun kuitenkin olemme sivilisaationa ajautuneet lähelle romahduspistettä, on tehtävä johtopäätös, että jotain on jäänyt huomiotta. Balanced Scorecard ei olekaan ollut niin tasapainossa, ja Key Performance Indicatoreista on tainnut puuttua joitakin avaintekijöitä, kuten ammattikuntaani kuuluva saattaisi tuumata. Sivilisaatiomme lähestyy huimaa vauhtia kuilun reunaa, ja meidän pitäisi osata tehdä nopea suunnanmuutos, jos haluamme edes yrittää rotkoon putoamisen välttämistä.

Miksi puhun juuri insinööreistä?

Ennen kuin tämä kuulostaa liian syyllistävältä, niin todettakoon, että nykyinen yhteiskunnallinen tilanteemme ei ole insinöörien syy, eikä kenenkään muunkaan. Samaan aikaan se on meidän kaikkien yhteinen syymme. Monistamme yksittäisinä ihmisinä ympäröivästä yhteiskunnasta imemiämme arvoja, ajattelutapoja ja teknologioita, joista voi käyttää yleisnimitystä meemi. Nykyisessä tilanteessamme meidän kaikkien on osattava suhtautua hyvin kriittisesti elämäntapaamme ohjaavien meemien joukkoon ja luovuttava kaikkein haitallisimmista meemeistä. Jos yliopistokoulutetut ihmiset eivät pyri tuollaiseen kriittisyyteen, kenen sitten voidaan olettaa pyrkivän? Jos suurta taloudellista valtaa käyttävät insinöörit eivät uskalla astua tuntemattomaan, kuka sitten astuu?

Sitä paitsi meillä insinööreillä on enemmän töitä tehtävänä itsemme muuttamiseksi kuin monilla muilla. Ajattelemme esimerkiksi usein teknologian olevan jotenkin arvoneutraalia – ”sehän on poliitikkojen tehtävä määritellä, millaisen regulaation puitteissa toimitaan”. Tämä on tietysti ajatuksena täysin mahdoton – teknologia (yhtä lailla kuin vaikka kieli, mutta ei mennä siihen) kehystää aina jollain tavalla ajatteluamme ja toimintaamme, ja näin ollen myös sitä, miten meidän on ylipäänsä mahdollista ajatella ja toimia. Jos kotitalooni ei olisi suunniteltu ja rakennettu portaita, en pääsisi asuntooni. Jos pianossani ei olisi mustia koskettimia, en voisi soittaa useimpia sävellettyjä kappaleita. Jos emme olisi kehittäneet fräkkäysteknologiaa, olisi vältetty monia ympäristötuhoja öljyhiekkakentillä. Jos Facebookia ei olisi, ei sitä voitaisi käyttää aseena demokraattisia valtioita vastaan. Ja niin pois päin. Teknologian kehittämiseen liittyy valtavan paljon ideologisia valintoja, ja me insinöörit emme usein huomaa niitä, tai sitten käännämme tietoisesti katseemme niistä pois.

Toisekseen Suomen insinööri- ja teekkaripiireissä on historiallisesti vallinnut vahvana ajatus jonkinlaisesta henkilökohtaisen poliittisen neutraliteetin ideaalista. Politiikan ajatellaan olevan likaista tai epämiellyttävää, ja siihen ei haluta sotkeentua. Näin ollen yhteiskunnalliset kysymykset ja ongelmat jätetään mieluummin jonkun muun tapeltaviksi ja ratkottaviksi. Yhtä lailla kuin edellisessä kappaleessa kuvattu, myöskään tämä ajatus ei kestä kriittistä tarkastelua. Tekniikan yliopisto-opetuksessa, kuten kaikessa ammattikuntamme sisäisessä vuorovaikutuksessa, on monesti aika konservatiivis-oikeistolainen ideologinen viritys. Erityisesti talouspoliittisessa mielessä keskusteluista huokuu usein käsitys, että oikeiston edustama agenda on jotenkin rationaalinen, ja sitä myötä ainoa oikea. Kun sitten seniori-insinöörit, nuo ammatilliset esikuvamme, vielä käyttävät yhteiskunnassa paljon valtaa, syntyy meille mahdollisuus tuudittautua ylimieliseen illuusioon siitä, että ammattikuntamme ideologinen viritys on tosissaan rationaalisesti oikea. “Jos tuo vuorineuvoskin on tätä mieltä, niin kuka minä olen häntä kyseenalaistamaan”. 

Insinöörien ammattikunnalla on siis tuhoisia sokeita pisteitä ideologian ja yhteiskunnallisen toiminnan alueilla. Suomalainen diplomi-insinöörikoulutus antaa teekkareille kovin ohuet eväät toimia myönteisenä voimana maailmassa, joka on suistumassa kovaa vauhtia sinne mainitun kuilun pohjalle.

Hittolainen. Mitä pitäisi tehdä?

Insinöörit ovat tunnetusti erittäin ratkaisukeskeistä sakkia. Vedetään kuitenkin hetki happea ja tarkastellaan hiukan tuntojamme ennen kuin hyppäämme sisällyttämään lisää tieteen filosofiaa ja etiikkaa kaikkien kurssien oppimistavoitteisiin.

Kun pulssi on tasaantunut, niin ryhdytään toimeen. Meidän pitää oppia tunnistamaan vuosisatojen saatossa insinööriprofessioon vakiinnuttamamme haitalliset meemit, ja pystyä vieläpä kitkemään ne pois. Vaatimus koskee yhtä lailla koulutuksen parissa kuin muissakin asiayhteyksissä vaikuttavia insinöörejä.

On oltava älyllisesti rehellisiä suhteessa ekologisen kriisin vakavuuteen. On pyrittävä oppimaan historiasta – millaiset innovaatiot ovat aiemmin vain pahentaneet ongelmia? On luovuttava ikuisesti jatkuvan talouskasvun ajatuksesta, joka on väärä profeetta. On opittava suunnittelemaan teknologiaa, joka palvelee ihmistä, mutta vain muun luonnon asettamien reunaehtojen puitteissa.

Jos toteamme, että teemme nykyisessä työssämme aktiivisesti maailmasta huonompaa paikkaa (tällaisia töitä on paljon), on vaihdettava työtä tai vaikutettava tekemisen sisältöön.

Meidän on myös osattava pyytää apua. Tarvitsemme esimerkiksi filosofeja, psykologeja ja taiteilijoita auttamaan meitä ammattikuntamme sisäisessä kasvussa. Pyydetään apua transformaatioon terapeuteilta – heitä varmaankin todella tarvitsemme.

Autetaan myös toisiamme. Käydään vaikeita keskusteluja ja puhutaan myös tunteista, vaikka se erityisesti meille miehille onkin usein kovin vaikeaa. Tunteet tulkitsevat monesti järkeä paremmin sitä, mikä on muun maailman kannalta oikein ja kestävää.

Ennen kaikkea: ollaan rehellisiä itsellemme ja luovutaan ylimielisyyden kuoristamme. Pääsemme ammattikuntana terveemmälle polulle vain nöyryyden kautta.

Lopuksi

Amerikkalainen ympäristöjuristi Gus Speth luuli aiemmin ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja ekosysteemien romahduksen olevan pahimpia ongelmiamme. Hän on kertonut muuttaneensa mieltään:

I was wrong. The top environmental problems are selfishness, greed and apathy, and to deal with those we need a spiritual and cultural transformation. 

Insinöörien on toimittava kykyjensä ja voimiensa rajoissa: yhtä lailla kuin kaikkien muidenkin. Toimimattomuus on kuitenkin nykyinen tilanne huomioiden moraalitonta – erityisesti meiltä, jotka olemme saaneet yhteiskunnalta koulutuksen muodossa niin paljon. Jokainen meistä voi omalta osaltaan edistää kulttuurista muutosta. Muu olisi velvollisuudeltamme piiloutumista.